Ei meit pelota...

Käytiin torstaina vielä illalla kävelemässä Vean ja Nikan kanssa hihnalenkkiä. Koirapuistossa tavattiin Silmu-mitteli, joten jäätiin hetkeksi leikkimään. Hyvin nuo peuhaavat, vaikka Vea käyttääkin Silmua kyllä reippaasti räkäliinanaan (mittelin turkki on pelkkää kuolatikkua leikkien loputtua).


Puistoon tuli kolmaskin koira, joka oli välinpitämätön leikkien suhteen ja ok Veallekin. Nosti kyllä irokeesin hetkeksi pystyyn, mutta jatkoi sitten omia hommiaan. Hetken päästä tuli vielä neljäs koira, joka jostain syystä pelotti Veaa. Häkellyin vähän itsekin, sillä vieras koira oli kiltti ja leikkisä - vaikkakin eleiltään tömäkkä (dominoiva?) - eikä Vea ole tähän mennessä pelännyt yhtäkään koiraa. Pöhissyt, ehkä, muttei lähtenyt pakoon. Ei kuitenkaan paettu tilanteesta, vaan estin ketään jahtaamasta Veaa ja odotin sen tasaantuvan. Käveltiin pois puistosta pelottavan koiran vierellä ja kotimatka Silmun kanssa, kohta Vea oli taas ihan oma itsensä.
Tästä myöhemmin lisää.

Lauantaina vapaana pörräilyä, kävelyä ja juoksentelua pellolla.

Siis et tuu taas ottaa multa palloa!

 

 Ota pallo!

Takajalat menee ohi!

 

 Selän takana irvistellään...

Sunnuntaina halusin kohdata nämä mahdolliset pelot ja olinkin sopinut treffit Vealle. Vea on leikkinyt kaikenlaisten koirien kanssa (pienistä mansseista bulleihin, labbiksiin ja huskyihin) ja kuten sanottua, sen arkuus tämän tietyn koiran kanssa ihmetytti minua. Meillä on kuitenkin se ajatusmalli, että jos joku pelottaa, niin sitten mennään suoraan sinne. Oli kyse sitten kahisevasta muovipussista, ihmisjoukosta tai koirasta - positiivisia, vastaavanlaisia kokemuksia mahdollisimman paljon. Niin on tähän mennessä joka koira tajunnut, että turha mesota. Oma tästä parhaana esimerkkinä, tullessaan kun se varoitti jopa tien sivussa penkillä istuvista ihmisistä makealla haukulla.
Mietin voisiko kyse olla siitä, että mikään Vean leikkikavereista ei ole ollut oikein iso. Siksi tapasimmekin vuotiaan leonbergnarttu Lyylin. Lyyli oli mahtava tyttö, lempeä ja hiljainen painija kuten Serokin oli. Eikä Vea ollut moksiskaan, se sai hihnassa käveleskellä hetken Lyylin ympärillä. Vapaaksi päästyään Vea alkoi heti leikkiä. "Trauma" siis näillä näkymin selätetty!

Apua!

Nyt oltiin taas omatoimitreeneissä hallilla. Ykä jäi kotiin, oltiin tyttöporukalla ja Oma taas kaverin ohjattavana. Rata näytti about tältä:

Tarkoitus oli päästä jollain pidemmillä väleillä päästä vähän ottamaan vauhtia, mutta ensimmäinen kierros mentiin kyllä Nikan kanssa oikein rauhallista tahtia. Se viimeksi lössähti nopeasti ja halusin testata oliko kyse kuitenkin siitä, että aloitin liian vaativaan sävyyn. Iloinen ääni ja rennompi ohjaus saivat Nikan pysymään kiinnostuneina loppuun asti, viimeinen rata mentiin juosten ja koira pysyi hyvänä. Ekalla kierroksella tein itse vähän huonoja ohjauksia neloselta vitoselle (lähdin liian aikaisin kutosta kohti) ja 11-12 (jatkoin taas vähän liian kauas), mutta korjaantuivat hyvin toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella taas hälsäsin jotain ysin kanssa ja käännyin Nikaan päin niin, ettei se ollut ihan varma pitikö nyt hypätä. Muuten kiva!


Oma oli tykki. Se ei mennyt vielä putkea, vaan 15 hypättiin myös aitana. Vauhti näytti hyvältä ja Oman ja ohjaajan yhteistyö menee kerta kerralta paremmin! Rimat oli nostettu vähän eri korkeuksille, jolloin nelosesteellä Oma limbosi kerran ali...

Vea oli paikanpäällä taas leikkimässä. Ykä ei ollut kuorokaverina, joten Veakin oli paljon hiljaisempi. Tällä kertaa se sai jäädä Nikan kanssa seinään kiinni odottamaan kun rakensimme rataa. Välillä kuului mielenosoitusääniä (myös Nikalta), mutta niihin riitti kauempaa komentaminen. Vea kävi muiden hypätessä toisella radalla leikkimässä ja kokeilemassa A-estettä, puomia ja paria putkea. Kaikki menivät hyvin ja rauhassa. Lopuksi Vea pääsi vielä leikkimään bullin ja manssin kanssa pihalle, Vea juoksi narupallon kanssa edellä ja kävi välillä tyrkkimässä sitä muiden naamaan.