Hurja paimenlikka: Jos peiliin kattois

Pyöräkoirina Oma ja Merlin, kärjessä Ykä ja Laeka. Kuskina allekirjoittanut.

Luin tällä viikolla kaksi kirjoitusta koiraharrastuksen motivaatioon ja tavoitteellisuuteen liittyen. Yksi oli Azurcoyotesin teksti ja toinen Kiusan&Tällin blogista. Silti on ilmeisesti pakko mennä perse edellä puuhun, eikä tajuta ainakaan hyvällä yhtään mitään. Tästä lisää myöhemmin.
Keskiviikkona oli normi remmilenkkipäivä, harjoittelimme naksuttelemalla siivoamista. Kaikki videot on kännykkäkameralaatua, eli ei mitään ihmeellistä.

(ja vielä hirveen pimeä video, sori!)

Torstaina otimme hallissa vähän tokoja, Vean kanssa kaikki meni hienosti. Leikittiin, Vea jahtasi ja veti narupalloa, temputeltiin ja otettiin seuruutuksia niin, että pysyin suorana. Haki vähän kättä ja saattoi haahuta, mutta hyviä pätkiä myös. Liikkeestä pysäytyksiä (yhä pysähdyn ensin mukana), istuminen ja maahanmeno tosi hienoja jo, seisomisessa palatessa koetti jotain omiaan. Eipä se mitään, tää oli vasta toka kerta seisomisia Vean kanssa. Hienoja luoksetuloja. Yhden kerran pylly nousi, palasin luo ja palautin lähtöpaikalle, palkkasin ja poistuin uudestaan. Ylipäätään kiva "reenailu".

Sitten Nika, jonka otin heti Vean perään ja jotain vain kävi. Tehtiin kaikkea kivaa, temppuja, pujottelua ja Nika oli mukana tavalliseen tyyliin. Sitten me koetettiin seuruutuksia. Mulla jäi itselle joku trauma Nikan törkeän huonosta seuraamisesta ja sen jälkeen en ole saanut sitä menemään hyvin. Tuntuu, etten ole saanut sitä innostumaan mistään. Se vaan jää. M siinä totesi, että mä menin itsekin ihan vakavaksi kun aloin sitä liikettä harjoittelemaan, mutta änkkäsin vastaan "onhan sen mentävä!"
Niin. Hohhoi.
Aloitin Nikan kanssa tokoilun ilman mitään tarkoitusta alkaa kisata, kuitenkin mitä taitavampi koirasta on tullut, sitä enemmän on tehnyt mieli hakea joku todiste osaamisesta. Tuli joku "pakko". Lopulta olin niin kypsä, että istuin sivuun ja sain puuskahdettua josko toinen kokeilisi seuruuttaa Nikaa. Iloisella meiningillä, kehumalla ja reippaudella Nika oli täysin oma itsensä. Silloin iski häpeä ja melkein parkukin. Voi vitsi miten tyhmä voi olla ja miten sokea! Nika on reipas, mutta kun se on pehmeä. Ja jos minä menen siellä kentällä kyyristellen koiraa kohti, että "joko jäät joko jäät", niin kai se nyt jää! Onneksi näissä nolostuttavissa tajuamisissa on se hyvä puoli, että ongelman ymmärtämisen jälkeen asiat on helppo korjata. Vedin henkeä, tsemppasin itseni ja yritin uudestaan.
Ja Nika oli ihan normaali itsensä, ei jätättänyt mihinkään, ei ennakoinut mitään. Häntä heilui ja hymy oli leveä. Lopuksi tehtiin Nikalle lähetyksiä 50-100m matkalla.

Tänään lähdettiin Tuusulanjärvelle, jossa mukana oli erittäin sekalainen sakki "huskyjä" ja jopa yksi husky! Kokoonpano siis: Ykä, Nika, Oma, Vea, Merlin-manssi, Aku-seropi, Luna-bulli ja Laeka-husky. Heartshapedin Laura kuvaili taas! Vea kokeili valjaita ja sitä, miltä tuntuu kun ne kiristyy. Matkaa oli muutama metri, vetoapuna Ykä ja kuski potkimassa vauhtia.

Pääasiassa Vean tehtävä oli kuitenkin juosta vapaana, leikkiä muiden kanssa ja häiritä treenejä...Näin ikään:

Päivän varsinaisina tähtinä olivat aikuisemme, jotka tekivätkin mahtavaa työtä. Ensin piti tietenkin vaan mennä joka suuntaan, mölistä, haukkua ja olla NIINKU EN IKINÄ OLIS ULKONA KÄYNYTKÄÄN JA TÄÄONNIINKIVAAAAA! Mut kyl se sit siitä... Vaihdeltiin koiria valjakossa antaen lepohetkiä ylimääräisille (enimmillään juoksi 6 koiraa, neljä reen ja kaksi kelkan edessä - pääosin kuitenkin 3-5), Aku-pappa ja Vea-pentu olivat koko ajan irti. Nika vetää hienosti, Oma aloittaa reippaasti, mutta heti kun alkaa vähän väsyttää se laistaa ja roikkuu naruissa. Ei siis mitään varsinaista draivia vetoon merlesheltillä.